Pohjois-Karjala. Jotakin tapahtuu.
Antti Mäki on nähnyt Hämilän muuttumisen. Asunut siellä koko elämänsä, palvellut poliisina kolmekymmentä vuotta, vaikka enemmän kuin vähemmän. Hän on nähnyt mitä täällä tapahtuu, ja hän tietää mitä ei kannata sanoa ääneen.
Hänellä on tapa istua baarin nurkassa, yksinkertainen kahvi tai pint, ja kuunnella. Hän kuuntelee ihmisiä joista kukaan muu ei ota huomiota, ja hän muistaa mitä he sanovat.
Antti syntyi Hämilässä, neljänneksi lapseksi silloisen paperitehtaan johtajan ja apuhoitajan kahteen. Isä kuoli kun Antille oli kymmenen, ja äiti joutui hoitamaan perheen yksin paperitehtaassa töissä. Se oli yhtä kovaa aikaa kuin nyt.
Antti meni poliisiksi koska hänen poliisina ollut täti hänet inspiraoi, ja koska hän halusi palvella. "Jokainen paikkakunta tarvitsee jonkun joka muistaa asiat", hän sanoi silloin. Hän oli paritjaat vuotta nuorempi kuin nyt.
Hän on naimisissa Liisan kanssa, jotka tapasivat lukiossa. Heillä on kaksi lasta jotka ovat muuttaneet pois. Liisa oli jokaisen kotona istuva ja lasten kasvattaja, kunnes ne muuttivat. Nyt hän tekee osana puutuotanto-osuuskunnan hallinnollista työtä.
Antti on nähnyt paikan kuoleman. Se ei tule yhtäkkiä. Se tulee hitaasti. Ensin pikkupaikat sulkeutuvat. Sitten nuoret muuttavat pois. Sitten vanhemmat myyvät kotinsa ja seuraavat perään. Paikkakunta kuihtyy kuin kukkakimppu jolle ei kaada vettä.
"Minä en voi muuttaa pois", Antti sanoo baarin nurkassa. "Täällä on minun työ. Ja jos minä menen, niin ei ole ketään jolla olisi muistia tälle paikalle."
Hän sanoo myös: "Näytän mitä näytän. Kuuntelen mitä kuullaan. Mutta on asioita joita ei haluta sanoa. Ja kun ihmiset eivät halua sanoa asioita, niin asiat alkaa tapahtua silleen että kukaan ei näe niitä."
Antti tietää seuraavista asioista:
Mutta hän ei puhu näistä asioista avoimesti. Hän odottaa kunnes joku kysyy oikella tavalla.