Tämä oli odotettua, mutta silti se iski. Maanantaina aamulla paperikone ilmoitti sulkemisestaan. Kolmekymmentä vuotta vaan. Kolmekymmentä vuotta päivittäisiä piippauksia, höyryn pilveä, ja satoja miehiä jotka astuivat portista sisään aamulla ja ulos illalla.
Nyt ne askeleet pysähtyvät. Paperikone on Hämilän sydän. Oli Hämilän sydän.
Mitä nyt tapahtuu?
Antti Mäki, paikallinen poliisi, kertoi minulle että johtaja Mäkinen kuvaili sulkemista "yrityksen rationalisoinniksi". Sanakirjasta lainattu sana joka tarkoittaa, että kun loppujen lopuksi mitään ei enää kannata tehdä, niin lopetetaan tekeminen. Pakkaa ne koneet ja mene pois.
Paperikone oli paikkakunnalla melkein puol sataa vuotta. Se rakennettiin kun täällä vielä uskottiin tulevaisuuteen. Kun Hämilää rakennettiin, ei vain asumiseksi, vaan joksikin.
"He sanoivat, että parempia paikat ovat, parempia tuotantolaitoksia jotka tekevät samaa halvemmalla. Sillävälin kun me teimme sitä kalliimmin, sillävälin täällä kasvoi talon. Nyt se talon paikka on tyhjä, ja ne muualla tehtävät paperit... ne eivät auta meidän leipää."
Se oli Antin puhe baarin nurkassa eilen illalla. Hän on nähnyt paikkakunnan kasvaa ja nyt näkee sen kuolemisen.
Mutta oliko merkkejä?
Toki oli. Tuotanto oli laskenut jo viikkojen ajan. Jotkut koneet pysäytettiin. Jotkut työläiset lähettiin kotiin. Mutta tämä? Sulkeminen kokonaan?
Minulla on tunne, että tämä on vasta alku. Että kun paperikone vaikenee, niin muukin alkaa vaieta täällä.
Entä ihmiset?
Kahden sadan miehen työpaikka poistuu. Kahdensadan perheen leipä pois. Hämilässä on noin viidentuhannen asukkaan kokoisesti. Kaksi prosenttia tuosta.
Se on paljon.
Hyvä että radioasemat on olemassa. Ihmisiä tarvitsee puhua. Täällä illalla kuuntelen ja kirjoitan muistiin mitä kuulen. Seuraavissa lähetyksissä puhun näistä ihmisistä. Heidän tarinoistaan.